Tämä artikkeli julkaistaan seuraavassa Kajastus-lehdessä, numero 3/2011.
Yksi kaatopaikka vähemmän
Syvällä Lapin metsässä. Autonromu kertoo olemuksellaan olevansa 1920- luvulta. Lukuisat
muut mitä erilaisemmat jätteet eivät paljasta ikäänsä. Ihan uudenkin näköisiä jugurttipurkkeja näyttää olevan. Pidä Lappi Siistinä ry:n leiriporukkamme ryhtyy poistamaan laitonta kaatopaikkaa. Kukaan ei tiedä, paljonko niitä on Suomessa. Monille Suomi ja maailma ovat omien nautintoaineiden jätteiden kaatopaikkoja. Intiaaneille maa oli pyhää. Onko meidän mahdollista oppia tätä kunnioituksen henkeä?
Laittomalta kaatopaikalta kerätyt metalliromut kasattiin omaan kekoonsa hyötykäyttöön toimitettavaksi
Näen ensimmäistä kertaa elämässäni laittoman kaatopaikan. Ihmettelen ihmisiä, jotka ovat tämän luomuksen luoneet. Mutta toisaalta, vuosikymmeniä sitten ei ollut kunnallista jätehuoltoa. Ei ollut kiva kasata jätöksiä omalle pihalle.
Siis syvälle metsään, siellähän ei kukaan näe? Lisää ja lisää rojua. Lapset oppivat vanhemmilta kaatopaikalle viemisen itsestään selvän tavan. Kaatopaikka kasvaa ja alkaa tuntua normaalilta.
Rumahan se on, mutta niin kai kaatopaikan kuuluukin olla?
Kenenkään mieleen ei juolahda, mitä mädäntyvät roskat merkitsevät ympäristölle ja pohjavesille.
Nyt tiedämme enemmän. Eloperäiset jätteet tuottavat kasvihuoneilmiötä kiihdyttävää metaania mädäntyessään. Ravinteita, raskasmetalleja ja muita haitallisia aineita kulkeutuu pinta- ja pohjavesiin.
Leiriporukassa on kymmenkunta ihmistä, miehiä ja naisia. Ryhdymme alkuun toivottoman tuntuiseen urakkaan. Jätettä riittää loputtomiin.
Toivon ja toiminnan voima
Olen kokenut vastaavan kerran ennenkin. Kotimme lähellä Helsingissä on kaunis kalliometsä.
Vuosikausia se oli täynnä rikottua lasia ja piknik-roskaa. Vuosikausia ajattelin, että kallio on toivoton paikka, sinne ei varsinkaan koiranomistaja voi koskaan mennä.
Mutta sitten saimme kissanpennun, joka tarvitsi ulkoilutuspaikkaa. Ryhdyin ensin yksin siivoamaan
kalliota, vaikka tämä tuntui järjettömältä ja todella toivottomalta. Samaan aikaan nuoriso rikkoi kaljapullojaan kallion toisessa päässä. Aviomies tuli auttamaan. Päivittelimme keskenämme, miten hullua ja toivotonta puuhamme onkaan.
- On tässä toivoa, minä sain tämän pienen pläntin puhtaaksi, aviomies sanoi. Ryhdyin kutsumaan ihmisiä mukaan "Kissa kalliolle"- projektiin. Yli sata ihmistä osallistui. Ostin pieniä harjoja ja rikkalapioita, puhdistustyö jatkui. Kerroimme siitä myös pulloja rikkoville nuorille, jotka lupasivat lopettaa rikkomisensa.
Saimme kuin saimmekin kallion siistiksi. Koiramme ja kissamme ulkoilevat siellä nyt viidettä kesää, ilman tassuhaavoja. Pidämme edelleen yhteisvoimin kalliota siistinä ja kerromme tästä kaljoitteleville nuorille. Jotkut heistäkin innostuvat auttamaan. Mahdoton on muuttunut mahdolliseksi.
Porolle vapaa viiletyskenttä
Takaisin Lappiin. Teemme koko päivän työtä, apunamme myös mönkijä. Kaatopaikka tyhjentyy.
Leirin järjestäjä sopii jätehuoltoyrittäjien kanssa, että he vievät keräämämme rojut pois. Poroille on tullut vapaa viiletyskenttä. Enää ei marjastajan tai vaeltajan tarvitse kärsiä rumasta näystä.
- Laittomien kaatopaikkojen puhdistaminen on ydinaluettamme, sanoo Pidä Lappi Siistinä ry:n toiminnanjohtaja Jarmo Ketola. - Tulemme jatkamaan tätä.
- Teitte hyvän työn, sanoo yksikönpäällikkö Risto Saarinen Suomen ympäristökeskuksesta.
- Kaatopaikkoja voisi enemmänkin purkaa leireillä kansalaisvoimin. Kaatopaikkaa purkavat on syytä suojata turvakengillä, suojalaseilla ja viiltosuojahanskoilla. Järjestän on otettava vastuu myös jälkihuollosta.
Myös leireille osallistujat voivat toimia jälkihuollon merkeissä, kun palaavat omille kotiseuduilleen.
Maailma puhtaammaksi roska kerrallaan
Myös kotiseuduillamme roskat kertyvät yksi kerrallaan, kuin kaatopaikalle. Yksi roska vetää puoleen toista, ja pian kärsimmekin jo epäviihtyisästä ympäristöstä. "Mitä minun kauniille kotiseudulleni on tapahtunut", vaikeroi Roska päivässä -liikkeen amerikkalainen jäsen.
Mutta me sydämen ja omantunnon liikkeen jäsenet puramme näitä pienoiskaatopaikkojen alkuja
yhteisvoimin, teemme maailmaa puhtaammaksi roska kerrallaan.
Ja mitä roskattomampi ympäristömme on, sen siistimpänä pysyy. Ihmiset alkavat vaistomaisesti kunnioittaa ympäristöä. Lapset, nuoret ja aikuiset, jotka tulevat mukaan Roskaliikkeeseen, lopettavat oman roskaamisensa.
Roskaa kerätessämme olemme lähellä maata. Entä joskus jonain kauniina päivänä herkkänä hetkenä eläytyisimme intiaanien "maa on pyhä"- kokemukseen?
Tuula-Maria Ahonen
Roska päivässä -liikkeen perustaja
Takaisin etusivulle